Oletko koskaan huomannut, miten tietyt laulut tarttuvat kiinni kuin huoneiston seinään imeytynyt tupakansavu? Ne jäävät pyörimään päähän vielä pitkään sen jälkeen, kun levylautasen neula on jo pysähtynyt. Parisuhteen päättymisestä kertova suomalainen musiikki on täynnä tällaisia jälkiä jättäneitä säveliä.

Eron jälkeiset laulut eivät ole pelkkiä surumarssia

Suomalaisessa musiikissa parisuhteen loppu on kaikkea muuta kuin yksi ja sama tarina. Yksi artisti puree hampaat yhteen ja laulaa katkeran haikeasti, toinen taas repii haavat auki ja paiskaa ne yleisön syliin kuin liian tulisen makkaraperuna-annoksen.

Ajattele vaikka Anna Puun “Säännöt rakkaudelle” – siinä ei jäädä vellomaan, vaan etsitään jo seuraavaa askelmaa. Toisaalta taas J.Karjalainen onnistuu luomaan melkeinpä haikean postikortin menneestä rakkaudesta, joka saa kuulijan muistelemaan vanhoja villapaitojaan ullakolla.

Kun eron tekee konkreettiseksi: arjen esineet lauluissa

Yksi erikoisimmista piirteistä suomalaisissa erolauluissa on se, miten niissä puhutaan pienistä arjen tavaroista. • Yö-yhtyeellä kahvikupit jäävät pöydälle väärin päin. • Hectorin lauluissa joku unohtaa sateenvarjon. • Ja kyllä, joskus jopa se Ikean sohva muuttuu symboliksi yhteisestä menneisyydestä.

Näissä yksityiskohdissa piilee taika. Ne tekevät musiikista samaistuttavaa ja konkreettista, eivätkä jätä kuulijaa abstraktien kliseiden varaan.

Suomalainen melankolia – klisee vai totuus?

Sanotaan, että suomalainen musiikki on aina melankolista. Ehkä totta, ehkä ei. Kun erolaulut soivat, melankolia ei kuitenkaan tunnu pelkältä imagolta. Se tuntuu iholla.

Olen itse kuunnellut kerran, erään erityisen raskaan syksyn jälkeen, Samuli Putron kappaletta “Olet puolisoni nyt”. Sade hakkasi ikkunaan niin kovaa, että hetken ajattelin sen olevan osa biisiä. Tämä on suomalaisen musiikin vahvuus: se sulautuu ympäristöön niin saumattomasti, ettei erota missä kappale loppuu ja missä elämä alkaa.

Yllättävät erolaulut – eivät aina balladeja

Moni kuvittelee, että erolaulu = hidas ja kyyneleinen balladi. Mutta suomalaisessa musiikissa eroja käsitellään myös täysin toisenlaisilla tavoilla.

  • Disco Ensemble on paukuttanut täysillä särökitaroilla aiheesta.
  • JVG on onnistunut tuomaan eron keskelle jopa ironisen virneen.
  • Ja kyllä, Apulannan energinen “Armo” toimii erobiisinä, vaikka sitä ei ehkä ensikuulemalta arvaisi.

Tässä piilee suomalaisen musiikin yllätyksellisyys: se ei jätä eroa vain yhteen muottiin, vaan antaa sille monta eri rytmiä.

Mitä jää käteen?

Ero on aina kaoottinen, mutta suomalainen musiikki antaa sille järjestyksen. Ei ehkä lohduta, mutta antaa sanoja sille, mikä muuten jäisi kurkkuun jumiin. Ehkä juuri siksi ihmiset palaavat aina näihin kappaleisiin – ne eivät paranna, mutta ne pitävät seuraa.

Ja joskus, kun sattuu osumaan oikeaan biisiin oikealla hetkellä, voi käydä niin, että alkaa nauraa kyynelten läpi. Mikä on lopulta suomalaisempaa kuin se?

Next Post