On outoa, miten suomalainen musiikki osaa ujuttautua selkäytimeen. Joku saattaa muistaa ensimmäisen kerran, kun kuuli Eppu Normaalin “Murheellisten laulujen maan” autossa sateen hakkaessa ikkunoihin. Toinen taas herää joka juhannus siihen, että naapuri laulaa yöllä “Satumaata” kaiuttimista, vähän epävireisesti mutta sydän täynnä tunnetta. Tässä on jotain syvästi suomalaista: musiikki, joka ei yritä miellyttää, vaan tuntuu eläneen saman elämän kuin kuulijansa.
Suomalainen musiikki on ristiriitainen olento. Se nauraa itkun keskellä ja itkee tanssilavalla, missä haitari vetää viimeisiä ääniä kesäyön viileydessä. On tavallaan absurdi ajatus, että me tanssimme surun tahdissa – mutta juuri siksi se toimii. • Tangon kuningatar Arja Koriseva hymyilee lavalla kuin auringonpaiste sateessa. • Taustalla joku muistelee exää. • Joku toinen syö grillimakkaraa ja huutaa väliin “jee tangoo!”
Tässä se on: suomalaisen musiikin ydin. Se yhdistää. Se ei yritä olla täydellinen, se vain on — vähän kuin märkä villapaita, lämmin mutta karhea.